Pallontallaajat.net
Valikko

Pacific Coast Highway

Ystäväni lähti tällä viikolla kohti Kaliforniaa mielessään roadtrip ympäriämpäri Länsi-Jenkkilää. Tästähän tuli mieleen omat cruisailut parin vuoden takaa, itse asiassa samaisen kaverin kanssa. Toteutettiin tuolloin kolmen päivän mutkittelu pitkin tunnettua Highway ykköstä, lets hit back on that road.

Valmisteluja oli jo tehty kotipuolesta. Auto ja parin yön majoitukset olimme varanneet etukäteen hyvissä ajoin, pysähdyksiä sitten toteutimme vähän tilanteen mukaan. Välillä pysähdyttiin paitsi ihailemaan reittiä, myös ihan vaan hengittämään. Jyrkemmissä nousuissa syke taisi kuskeilla nousta tehokkaammin kuin alla olevalla pikkuruisella Yariksella. Pienellä pep talkilla selvisimme kuitenkin auton kanssa tilanteesta kuin tilanteesta.

Pyrimme lähtemään San Franciscosta hyvissä ajoin, mutta etukäteen varaamamme navigaattori ei ollutkaan paikan päällä ja jouduimme metsästämään itsellemme uuden. No, pitkän metsästyksen jälkeen kepsi ei joka tapauksessa lähtenyt heti syttymään ja siispä suunnistimme suurkaupungista ulos manuaalisesti. Ja kyllä sieltä kartan avulla ulos selvittiin, oli se nostalgista!

Ensimmäinen kunnon pysähdyspaikkamme oli Feltonissa (lähellä Santa Cruzia) Redwoodin kansallispuistossa, jossa kasvaa mahtavia Punapuita. Kyseinen puu voi kasvaa yli 100 metriseksi ja elää jopa yli 2000 vuotta. Kyseisiä jättiläisiä tuijottaessa tunsi itsensä taas harvinaisen pieneksi olennoksi, rakastan sitä fiilistä!

Puunhalausta olisi voinut jatkaa vielä pitkään, mutta matka jatkui Santa Cruziin. Varmasti Santa Cruzin tunnetuin paikka on Beach Boardwalk, joka sisältää kuuman hiekan ja lämpimän veden lisäksi muutamia huvipuistolaitteita, ravintoloita ja esiintyjiä. Monterey Bayn alueella (jossa siis Santa Cruzkin sijaitsee) on ilmeisesti erittäin todennäköistä havaita valkohaita, joten rannat ovat yllättävän usein suljettuja. Ei muuta kun surffaamaan!

Salinas, ensimmäinen majapaikkamme. Olimme siis jo kotipuolessa löytäneet sieltä erittäin edulliseen hintaan motellimajoituksen. Sanotaan vaikka niin, että huoneesta seuraavana aamuna lähtiessämme, huokasimme hieman helpotuksesta. Olo ei ollut ehkä maailman kaikkeuden turvallisin, mutta kyllä se tarvittava uni tuli tankattua.

Aamupäivän etappina toimi ihana Montereyn satamakaupunki. Meri on vaan niin mun juttu, varsinkin kun sieltä pilkottaa useita suloisia hylkeen kupoleita. Tunnelma satamakaupungissa oli muutoinkin ihanan rento ja ihmiset hymyilivät toisilleen, se kertoo aina jotain.

17 – Mile Drive & Pebble Beach. Tuo maisemareitti oli koruttomalla tavalla kaunis. Teitä reunustivat kummituksia muistuttavat puut ja valaistuskin muuttui kuin tilauksesta harmaaksi. Mystistä tunnelmaa sävytti tuo ehkä koko reitin tunnetuin yksinäisyyden symbooli, The Lone Cypress. Toisaalta, kuinka yksinäiseksi sitä voi itseään tuntea kaiken aikaa häärivien kuvaajien ympäröimänä.

Yksi ehdoton lemppari ykköstien varrelta oli 1932 rakennettu Bixby Bridge. Upea ilmestys ja ihanat silmiä hivelevät ympäristöt. Ajaminen sillan poikki oli aika jännittävää, kun oli nähnyt mitä rungon alla sijaitsee, pelkkää tyhjää. Aah nuo adrenaliinin tuomat kylmät väreet.

Ei muuten ollut ihan jokainen tienvarsikuppila auki, joten eväitä kannattaa pakata mukaan. Monessa paikassa varsinaista ruokaa alettiin tarjoilla vasta klo 17 maissa. Aika usein se nälkä pääsi kuitenkin unohtumaan, Big Surin rauhallinen maisemareitti piti siitä hyvää huolta.

Toisen ajopäivän päätti hulvattoman laiskat elefanttihylkeet, jotka köllöttivät rantahiekalla elämänsä kyllyydestä. Oli ne kyllä aika vekkuleita, heittelivät hiekkaa huolettomasti itsensä ja toistensa päälle. Näitä molluskoita ihmetellessä elämä tuntui aika rennolta ja vähemmän järkevältä.

Toisen motelliyömme nukuimme Santa Mariassa, josta vähemmän skeptisten yöunien jälkeen starttasimme kohti tripin viimeistä osuutta. Solvangista kirjoittelinkin jo blogissa aiemmin, joten ei muuta kun klikkaamaan ja lukemaan tuon tanskalaistyylisen kylän tunnelmista.

Meidän Pacific Coast Highway päättyi tällä kertaa Santa Monicaan, johon pysäköimme illemmalla. Matkan varrella ihastelimme kuitenkin vielä Santa Barbaran ja Malibun kaupunkeja. Santa Barbarasta huokui selvä lomanviettotunnelma. Malibussa ”aito” kalifornialainen vivahde tuntui iholla.

Tässähän tämä Highway-seikkailu lyhykäisyydessään. Kolme päivää riitti hyvin näihin pysähdyksiin eikä ruuhka iskenyt eteen kuin vasta Santa Monicassa. Varaa mukaan kuitenkin kilo kärsivällisyyttä ja ripaus rohkeutta. Ja ennen kaikkea muista, ”click it or ticket” 🙂

Kaiken kattava kauneus

Rakkaus

Kukapa ei rakastaisi matkustamista, seikkailua ja lomailua? Olen usein miettinyt, miksi matkustaminen on juuri mulle niin tärkeää. Tähän ei tietenkään ole yhtä ja ainoaa vastausta. En rakasta matkustamista pelkästään uusien kokemusten tai mielikuvitukseni ylittävien paikkojen toivossa. En rakasta matkustamista ainoastaan arjen pakokeinona tai tekosyynä toteuttaa jotain hullua. En rakasta matkustamista vain uteliaisuudestani kaikkea odottamatonta kohtaan.

Ennen kaikkea rakastan matkustamisessa sitä, mitä opin itsestäni. Matkustaminen on mulle kohteen lisäksi eräänlaista tutkimusmatkailua minäkuvaan. Usein reissun päällä huomaan yllättäväni itseni positiivisesti erinäisissä tilanteissa, toisaalta huomaan myöntäväni olleeni itseni suhteen väärässä, monessakin asiassa. Ehkä arki on vaan niin rutinoitua, että näihin ”ahaa” elämyksiin omissa kasvupyrähdyksissä kiinnittää harvemmin huomiota, vaikka sitä takuuvarmasti tapahtuukin. Ja toisaalta, kun se turvallinen kotisohva ja kaikki mahdollinen sosiaalinen tuki ei ole käden ulottuvilla, on asiat pakko kohdata vähän eri tavalla, vähän eri aikataululla.

Mieleni syövereihin on ikuisesti iskostunut eräs yllättynyt, mutta positiivis-vivahteinen kommentti ensimmäiseltä omalta seikkailulta palatessani: ”Julia, sä olet muuttunut”. Kyllä, äidit huomaa kaiken. Suosittelenkin siis kaikkia kokeilemaan rajojaan ja kiinnittämään huomiota paitsi taivaallisiin postikortti –maisemiin ja värikkään kirjaviin kulttuuririentoihin, myös itseensä. Saatat löytää jotain, mistä ei voi ottaa valokuvaa.

Kuolema

Ei hätää, en rupea keskustelemaan elämää synkemmästä aiheesta kovin syvällisesti tai rankasti. Tätä tekstiä kirjoittaessani ja kyseistä käsitettä blogiini liittäessä mieleeni tulee vain eräs ajatus. Olen lähiaikoina kuullut huolestuttavan paljon ajatuksia siitä, miten ihmiset jättävät suunnitelmiaan ja toiveitaan matkusteluun liittyen toteuttamatta pelon vuoksi. ”Kannattaako matkustaa suurkaupunkiin, jossa on niin paljon mahdollisuuksia joutua terrorismin uhriksi?” ”Siellä Australiassa on kyllä niin paljon vaarallisia eläimiä”. ”En varannutkaan lentoja, kun kuulin kyseisestä suuronnettomuudesta”.

Kyllä, kaikki näistä ajatuksista on pyörähtänyt myös omassa mielessä, mutta en ole antanut sen ruokkia pelkoa ja syödä unelmiani. Pelkään lentämistä, mutta olen opetellut elämään sen jännityksen kanssa. Lompakko on kertaalleen viety, mutta niin se on kertaalleen palautettukin. Olen ollut keskellä suurmellakkaa ja evakuoituna hotellissa, otin paljon kuvia. Eikä se käärme meinannut Australian sademetsässä purra vaan Indonesiassa keskellä ajotietä. Älä siis jätä toiveitasi toteuttamatta pelon varassa. Suuremmalla todennäköisyydellä koet kuitenkin pelkäämisen sijaan jotain paljon mahtavampaa!

Aika

Aika on rajallista. Vai onko sittenkään? Välillä huomaan pohtivani seuraavia perusjuttuja, ”voi kumpa olisi lisää tunteja vuorokaudessa”, ”olisipa minulla aikaa tehdä vielä sitä ja vähän tuotakin”, ”joko tässä taas meni vuosi tai viisi”. Yleensä näiden ajatusten ”yllättäessä” pyrin siirtämään mieleni tietoisesti tähän hetkeen, ja pikkuhiljaa tässä olen onnistunutkin.

Arjessa tämä hetkeen pysähtyminen on edelleen ajoittain hieman hankalaa, mutta reissun päällä osaan jo taidon mielestäni hyvin arvosanoin. Joskus vuosia sitten muistan kysyneeni itseltäni, että nautinkohan nyt siellä reissussa ihan varmasti tarpeeksi ja arvostinko mahdollisuuttani riittävästi? Nykyään pystyn vastaamaan tähän usein ”EHDOTTOMASTI”. Luulen, että osittain sen vuoksi aina välillä tuntuu kuin erilaiset matkat ja seikkailut olisi tapahtunut aivan eilen. Sitä on niin kohdistanut ajatukset erilaisiin ärsykkeisiin ja niiden luomiin tuntemuksiin, että aika on tuntunut hetkeksi pysähtyvän ja näistä tuntemuksista on syöpynyt valokuvat onneksi muuallekin kuin filmirullalle.

Inspiroiduin tähän kirjoitukseen ja näihin kolmeen käsitteeseen katsottuani elokuvan ”Collateral Beauty”. Mun lempi kohtaus elokuvasta kuului näin: ”Time doesn’t go from January to December, or from noon to midnight. You know we all just make it that way in our heads”. Niin, onko se aika kuitenkaan rajallista?”

Kumarrus niille, jotka jaksoivat lukea mun löpinöitä loppuun saakka. Samaistuukohan kukaan mun ajatuksiin vai millä mielellä otitte tämän tekstin? Seuraavaksi lupaan kirjoitella vähän pinnallisempaa settiä, ihanaa loppukesää (en myönnä että aamuisin tuntuu jo syksyltä)!

Kirjoitusta värittää kaupunki ja maa, joka mielestäni kattaa kaiken kauneuden. Kioto, Japani. Kesä 2009.

Älä tule paha kakku…

Kaikki postauksen kuvat ovat San Franciscon Alcatrazista.

Mikäs sen mukavampaa kuin laittaa tarrasandaalit jalkaan ja suunnata turistiksi omaan kyläpahaseen, joskus saattaa päästä hyvinkin lähelle ihania matkailukokemuksia ja muistoja. Ja toki siis kokea jotain aivan uutta ja upeaa ihan kotioven tuntumissa. Vierailu Turun Kakolanmäellä pahojen poikien puljussa oli mulle erittäin mieluisa visiitti, niin väärältä kuin se tavallaan kuulostaa. Tapahtumat kun eivät niin Kakolassa kuin läänivankilassakaan ole olleet kovin ruusuiset…tunnetuista Kakolan ruusutatuoinneista huolimatta.

Kakolan ja läänivankilan kierrosta kulkiessa heräsi muistot eräästä ehkä vielä astetta rajummasta vankilasta, Alcatrazista. Eikä oikeastaan ihme, sillä Kakolankin siipirakennukset mallintavat amerikkalaista järjestelmää. Toki Alcatrazin saarisijainti ja pahamaineisimmat tarinat pistivät aikoinaan punttia vielä hieman enempi tutisemaan.

” Break the rules and you go to prison. Break the prison rules and you go to Alcatraz”.

Vankilakierrosten tarinat ovat tietysti reissun suola, sillä niiden avulla pääsee rikastuttamaan omia mielikuviaan. Tarinoita riittää useista asukeista, mutta kyllähän se maineikkain aina puhututtaa. Alcatrazia on nimellään markkinoinut tunnettu Al Capone, Kakolassa se oli Matti Haapoja, joka loppujen lopuksi hirtti itsensä selliin nro 22. Hirttoköyden hän oli valmistanut villasukistaan.

Alcatrazin kierroksella pääsin tapaamaan erään entisen vangin, mikä tuntui aika uskomattomalta. Bill Baker (inmate #1259) oli juuri kyseisenä päivänä tullut Alcatrazille jakamaan nimmareita kirjoittamaansa kirjaan. Kirja kertoi tietysti hänen ajastaan karusellissä.

 

Kakolassa ja Alcatrazissa on paljon yhteistä, toistaiseksi. Molemmissa on mm. vankien mieliä rauhoittavia pastellin sävyjä ja tunnelma on yhteneväinen kaikessa kylmyydessään ja kosteudessaan. Alcatraz voitti kuitenkin kevyesti siisteydellään, Kakolanmäkihän toimii tällä hetkellä rakennustyömaana. Veikkaan vahvasti, ettei Alcatrazin saarelle ole kukaan ihan lähiaikoina tekemässä muuttoa, saati kylpemässä uudessa kylpylässä. Kannattaa siis suunnata Kakolaan vielä sen vanhassa ”loistossaan”, sillä uudet suunnitelmat vankilan tilalle pukkaa kovaa vauhtia päälle.

Ja mitä tulee Alcatraziin, muistahan ostaa lippu hyvissä ajoin ennen reissua. Näin ei tarvitse jonottaa aamuyöstä alkaen viimeisiä ns. ”jäädytettyjä” lippuja, kuten allekirjoittanut teki. Tai turvautua Mr. Caponen ohjeisiin:

”You can get much farther with a kind word and a gun than you can with a kind word alone” – Al Capone

Seilaten Seiliin

Se on vissiin kesä nyt. Ihmismäärä on yhtäkkiä kasvanut hurjasti, ainakin Turussa. Miten tunnelma kaupungilla liikkuessa onkin niin erilainen kesäisin. Ihan kuin ihmiset tosiaan talvehtisivat omissa muumimaailmoissaan ja kesäkuukausien alkaessa heräisivät esiin. Tänäänkin Turun Keskiaikamarkkinoille oli kerääntynyt hurja määrä populaa. Mielessä pyöri vain yksi kysymys, mistä näitä ihmisiä oikein tulee?

Turku on ehdottomasti kesäkaupunki, jossa ihailtavaa riittää. Ihanat kaffelat, ravintolat ja jokilaivat vetävät puoleensa, puhumattakaan iki-ihanasta Ruissalosta. Keskiaikamarkkinat palauttivat mieleni kuitenkin erääseen keväiseen retkeen Seilin saareen, spitaalisten ja hullujen asuinpaikkaan. Seili sijaitsee Turun saaristossa ja on kevyen laivamatkan päässä jokirannasta. Ehdottomasti päivävisiitin arvoinen paikka, itsellä meni ihan liian kauan ennen kuin kyseiselle vierailulle läksin.

Seilillä on pitkä ja synkkä historia, minkä vuoksi se varmasti niin monia ihmisiä kiehtoo. Saarella on ollut asutusta ties mistä ajasta lähtien, mutta tunnetuksi se tuli 1600-luvun alussa, jolloin saarelle perustettiin spitaalihospitaali. Spitaaliset eivät toki olleet ainoita saarelle joutuneita, vaan mukaan mahtui myös vammaisia ja mielenvikaisia. Nykyään Seiliin pääsee menopaluulipulla, vaan toista oli ennen.

Keltasävyisen rakennuksen eli mielisairaalan toiminta alkoi 1800-luvulla ja tarinat saaren toiminnasta puhuvat puolestaan. Osalle elämä Seilissä oli traaginen, osalle ehkä jopa turvapaikka. Oli miten oli, en olisi halunnut olla muiden karkoitettujen joukossa mukanani pakolliset rakennusaineet omaa ruumisarkkuani varten.

Saarella sijaitsee myös historiallinen kirkko, jonka idyllisen herttainen ulkomuoto hieman hämää. Sisällä tila on jaettu omiin osioihinsa, spitaalisille oli tietysti oma eristetty alueensa. Kirkon koruttomuus pisti omankin mielikuvituksen liikkeelle.

Karujen tarinoiden ja rakennusten lisäksi Seili jätti mieleeni kauniin ja rauhallisen luontomaiseman, joka keväisessä loistossaan edusti saarta odottamallani tavalla. Saari ei nykyään suinkaan ammota tyhjyyttään, vaan toimii Saaristomeren tutkimuslaitoksena. Turvallisesta turistikierroksesta ja aivan ihanasta ja mieltä rauhoittavasta auringonlaskusta huolimatta oli huojentavaa astua takaisin laivaan, kyl mar se ny just tuli riittäväst nähty.

Kävellen Köpiksessä

Nyt on kyllä hävettävän pitkä aika viimeisestä postauksesta, jotenkin tämä kevät onnistuu aina yllättämään kiireydellään. Mutta selittelyt sikseen, ulkona on upea ilma ja tämän kirjoituksen jälkeen aion kohdistaa nassun kohti aurinkoa, voisi lähteä vaikka kävelylle. Mistä tulikin mieleeni eräs huhtikuinen kevätpäivä…

Ihastun usein kaupunkeihin, joista saa hyvän ja kattavan kuvan myös jalkaisin. Olisi tylsää, jos aina pitäisi hypätä metron tai bussin kyytiin löytääkseen kiinnostavan maiseman. Kööpenhamina sopii siis meille tallaajille oikein hyvin.

Kyseisenä aamuna ulos astuessani mielessäni pyöri erään laulun sanat. Myrskyn jälkeen todellakin on poutasää. Kyllä se aurinko on vaan niin ihana! Ajattelin suuntaavani heti alkuun ehkä tuolle Kööpenhaminan tunnetuimmalle alueelle. Tähän hetkeen tuo Nyhavnin väririkas mielikuva todella houkutteli. Hetki siinä meni ennen kuin löysin itseni kyseiseltä satama-alueelta, mutta joskus ei ole ollenkaan huonoa vähän eksyä.

Nyhavnista olin kuullut paljon hyvää, mutta myös tietoisuus suuresta turistisumasta vähän mietitytti etukäteen. Ja olihan niitä turisteja, meikäläinen mukaan lukien. Väen paljous ei mua juuri haitannut. En tiedä johtuiko auringosta, pääsiäisestä vai mistä, mutta mä pystyin keskittymään kaikkeen ihanaan väriloistoon ja idyllisen raikkaaseen tunnelmaan.

Vesi on tärkein, mutta ehdottomasti minun suosikkeihini kuuluvat myös kaupungit, jotka sisältävät upeita ja kauniita puistoja. Puistoja toki on vähän joka kaupungissa, mutta eivät ne aina elä toivotulla tavalla. Puistot luovat kotoisan tunnelman ja antavat mahdollisuuden erilaiselle ajanvietolle. Tällä kertaa tyydyin vain töllöttelyyn ja tietysti siihen  kävelyyn. Kööpenhaminassa jopa patsaat hymyilevät 🙂

Isommat puistot kuten kuninkaallinen ja kasvitieteellinen puutarha (kuvat yllä) ovat upeita ja näkemisen arvoisia, mutta jotenkin tykästyin yllättäen vähän pienempään Ørstedsparkeniin. Kävellessäni majapaikkaa kohti tuo kyseinen puisto tuli eteeni hieman yllättäen ja ehkä juuri tuo yllätysmomentti teki vaikutuksen. Eihän tästä oltu mainittukaan missään.

Kööpenhaminan ehdottomia vahvuuksia on myös toisistaan poikkeavat kaupunginosat. En oikeastaan osaa edes päättää mikä oli mieluisin, täytyy varmaan tehdä tuttavuutta uudemman kerran. Yövyin Kööpenhaminan länsiosassa lähellä Kødbyeniä, joka oli mielenkiintoisen karu vanhoine teurasalueineen. Yksi ehdoton lemppari oli myös tuo aika monellekin tuttu Nørrebro, jossa rentous, monikulttuurisuus ja eloisuus kohtasivat nuorekkaalla tavalla. Ja helposti ja nopeasti sinnekin jaksoi kävellen köllötellä.

Eipä siis muuta kuin jalat alle ja liikkeelle, ihan kiva sitä on omilla kotikonnuillakin käppäillä. Heitänkin pienen haasteen kaikille lukijoille, onnistutko eksyttämään itsesi omassa kotikaupungissasi, edes pienen hetken ajaksi? 😉 Nautinnollista kesän alkua!

”Good things are coming down the road. Just don’t stop walking”.

Kööpenhaminan sateenvarjon alla

Vettä sataa, on kylmää ja tuuli meinaa puhaltaa nurin. Aamu on vasta alkanut, ihmiset eivät ole heränneet, paikka tuntuu lähes autiolta. Muutama hassu kahvila on alkanut avata oviaan, ehkä olen päivän ensimmäinen asiakas. Pupulla varustettu cappuccino kouraan ja yläkertaan kuivattelemaan. Ihmettelen ikkunan takaa näkyvää kävelykatua, pari sateenvarjoa kuljettavaa kummajaista. Olen saapunut Kööpenhaminaan.

Ensimmäisinä hetkinä harmittelin hieman huonoa tuuriani sään suhteen, mutta pian piristyin, ostin sateenvarjon ja jatkoin matkaa. Pikkuhiljaa muutkin ihmiset uskaltautuivat ulkosalle ja oli oikeastaan aika hauskaa vaihtaa sääliviä katseita muiden sieluntovereiden kanssa. Ja hei, mä olin päättänyt tehdä reissusta tietynlaisen makumatkan ja siihen mulla oli nyt vielä entistä parempi syy. Pysyn sisällä ja keskityn ruokaan!

Mistä olisi parempi aloittaa tämä vatsan valloitus kuin Torvehallernesta, Kööpenhaminan kauppahallista. Ai että, kun se mieli voi kirkastua nopeasti. Kauppahalli on ehdottomasti käymisen arvoinen paikka. Halli on jaettu kahteen erilliseen osaan, makeaan ja suolaiseen. Minut tuntevat voivat arvata kummassa viihdyin kauemman aikaa 😉 Vaikka en nyt ihan joka pisteeltä kaikkea maistellutkaan, sai ajan makujen parissa kulumaan. Aivan ehdoton lempparini (johon tulin myös myöhemmin uudelleen) oli puurobaari Grød. Muutama muukin oli selvästi tykästynyt tähän aamiaisvalintaan, sillä jono oli pitkä ja putiikin työntekijät saivat kyllä keitellä niska limassa. Puurobaarista saa toki muutakin kuin kaurapuuroa, minä esimerkisi aloitin chia-puurolla, jossa lisukkeena oli raparperia, pähkinöitä ja kuivattuja vadelmia. Tämä puuro-Juliaksikin kutsuttu neitokainen oli taivaissa.

Vietin siis kauppahallissa varmaan puoli päivää, sillä ulkoilma ei kovasti houkutellut. Aamiaisen lisäksi söin siellä vielä lounaan (hienosti pystyin erittelemään nämä lähes peräjälkeen toteutuvat ruokailuhetket) ennen kuin läksin hostellille purkamaan kamoja.

Urban House. Mun yöpymispaikka. Pidin kovasti paikan sisustuksesta ja panostuksesta viihtyvyyteen. Oli kirjastoa, säkkituolihuonetta, biljardia jne. Yllätävän paljon näkyi myös lapsiperheitä, vaikka ei se millään hiljaisella paikalla sijainnut. Ei se nyt mikään hostellien idyllisyyden perikuva ollut ollessaan aika iso ja ruuhkainen, mutta ihan siisti ja rennon letkeä.

Jos on n. 3-4h lounaasta, niin saako jo lähteä päivälliselle? Vaikka ei olisi edes nälkä? Vastasin itselleni kyllä 🙂 Vesterbron alueella järjestetään kesäviikonloppuisin (uskokaa tai älkää, huhtikuu kuuluu kesään?) street food market, The Kødbyens Mad and Market, jolta saa suhteellisen edulliseen hintaan ruokamaistiaisia makuun kun makuun. Tuona kyseisenä lauantaina ei jostain kumman syystä ollut suurta tunkua ruokakojuille, mutta saipahan katsella ja tehdä päätöksiä ihan rauhassa. Voin vaan kuvitella minkälainen tunnelma tuolla oikeana kesäpäivänä voikaan olla.

Muutamien maistiaisten jälkeen jäin vielä teltan suojaan istumaan ja nauttimaan pitkästä aikaa yhdestä huurteisesta (sään innoittamana?). Siinä mietiskelin tovin syntyjä syviä, ympärillä muutamia rentoja ja sivistyneitä kansalaisia. Pari alle kouluikäistä nassikkaa söi nopsaan pari bataattiranskista ja äkkiä takaisin vesilammikoiden ääreen. Niin, ei kai se sade niin vaarallista olekaan!

”You go out and create yourself a great day”.

Kevät keikkuen tulevi

Kevään tuoksu, kirkkaat värit, suklaa. Pääsiäinen on ovella. Mulle pääsiäisen aika tarkoittaa sitä, että vihdoin ollaan menossa oikeasti valoa kohti ja pitkä pimeys on lopullisesti (tai ainakin hetkeksi aikaa) selätetty. Kyllä mäkin nautin niistä alkusyksyn pimenevistä illoista kynttilän valossa, but lets be real, kyllä se vähän liian pitkään kestää. Pääsiäinen on myös oivaa aikaa matkustaa. Tipujen ajanjaksoa on vietetty monissakin eri paikoissa aina Lontoon suurkaupungin hälinästä Grand Canyonin silmän kantamattomiin maisemiin saakka.

Useasti suklaamunia on kuitenkin etsitty itselle tutummista ja läheisemmistä maisemista, nimittäin Lapista. Lapissa on tullut käytyä monet kerrat. Tämän on mahdollistanut Inarissa asuvat sukulaiseni, joiden tutun turvallinen vastaanotto porokeittoineen ja lämpimine saunoineen on tuntunut enemmän kuin tervetulleelta. Vasta hieman vanhempana olen tajunnut kuinka etuoikeutettu olenkaan ollut. Pienelle Julialle oli itsestäänselvyys päästä lumisille moottorikelkkareissuille sekä nähdä poroja ja revontulia harvasen vuosi. Toivottavasti noina hetkinä kokemani onnellisuus on välittynyt myös kiitollisuutena.

Pääsiäinen on kyllä ehdottomasti parhainta aikaa matkustaa pohjoiseen. Lunta on vielä riittämiin, lämpötilat eivät enää pauku -30 astetta ja mikä ihaninta, tarjolla on valoa. Mm. viime pääsiäisen kelit hellivät ja ilmassa oli todellisen loman tunnetta.

Tänä vuonna luuta ei valitettavasti lennätä pohjoiseen, mutta toivottavasti pian. Olisi pitkästä aikaa ihana nähdä tuo upea ruskan värittämä luonto. Noh, nautitaan nyt kuitenkin vielä tästä suloisesta keväästä ja lähipäivien uusista seikkailuista.

Ihanaa ja väririkasta pääsiäistä kaikille lukijoille!

Suunnitelmissa keväinen Kööpenhamina

Vihdoin on seuraava lentolippu taskussa. Yleensä pyrin varaamaan tulevan reissun hyvissä ajoin heti edellisen perään, ettei kauaa tarvitse oleskella ns. tyhjän päällä. Matkustamisessa kuitenkin itselle yksi tärkeä seikka on nimenomaan reissun odotus ja fiilistely.

Tanskassa on tullut aikaisemminkin vierailtua, mutta ensimmäinen reissu painottui Legolandiaan (vuosi oli -93) ja toisella kertaa kisareissun saattelemana tärkeimmäksi nähtävyydeksi valikoitui yllättäen jäähalli. Olenkin siis odottanut, että koska pääsen tutustumaan tuohon paljon kehuttuun Kööpenhaminaan.

Reissun fiilistelyn lomassa muistin yhtäkkiä, että ei siitä nyt niin kauan aikaa ole kun olen Tanskaa muistuttavissa maisemissa ajellut. Nimittäin edellisenä kesänä Kalifornian Highway ykköstä ajellessa päädyttiin paikkaan nimeltä Solvang. Solvang on aikoinaan tanskalaisten perustama kyläpahanen, jonka tarkoitus on tarjota Kalifornian auringon alle ripaus skandinaavista tunnelmaa.

Oli kyllä aika suloinen ja näin Amerikkaan sijoittuen ehkä jokseenkin eksoottinen kaupunki. Hieman tuntui kuin olisi hetkessä siirtynyt lähemmäs kotia. Polttava aurinko ja pannareiden koko paljasti kuitenkin todellisuuden ja palautti mielen takaisin jenkkilään.

Tavallaan Kööpenhaminan reissu tulee olemaan Solvangin vierailun kaltainen. Suunnitelmissa on kuljeskella ympäriinsä nauttien värikkäästä ympäristöstä ja tietysti keskittyä erilaisiin makunautintoihin. Polttava aurinko tuskin tuntuu iholla, mutta toivottavasti kevät pistää parastaan. Reissu, tule jo!

Ja hei, mielelläni otan teiltä lukijoilta vastaan hyviä vinkkejä ja kokemuksia.

Ps. kaikki tekstin kuvat ovat siis Kalifornian Solvangista, ei Kööpenhaminasta 🙂

Solvang, CA 9.8.2015

San Francisco by bike

Mä tykkään kaupunkikohteissa ehdottomasti ottaa jalat alle ja kierrellä ja kaarrella kaduilla ilman sen suurempaa päämäärää. Pari kertaa on tullut kuitenkin vuokrattua pyörä ja toistaiseksi myös nämä kokemukset ovat jättäneet positiivisen jäljen muistin syövereihin…jopa San Franciscosta, jossa tasainen maasto on lähes tuntematon käsite.

San Franciscon pyöräreissulla oli toki opas mukana ja luodakseen parhaan kuvan kaupungista hän ei ajelluttanut meitä kovin montaa ylämäkeä hiki otsassa. Omatoimisella pyöräreissulla ensimmäisenä päivänä tähän olisi varmasti useampaan kertaan törmännyt.

Vaikkei heti uskoisi niin San Franciscossa on itseasiassa suhteellisen turvallistakin pyöräillä. Kaupungissa on paljon hyviä ja tarpeeksi leveitä pyöräteitä eikä tällä kyseiselläkään matkalla sattunut yhtään läheltä piti –tilannetta. Tai niin no, yksi pariskunta katosi matkan varrella, mutta se taisi johtua enemmän kuullun ymmärtämisestä. Ihmisiä ja liikennettä on toki himpun verran enemmän kuin vaikka Suomen Turus, mutta kun pitää silmät auki, kypärän päässä ja muistaa hengittää niin hyvää siitä tulee!

Oli ihana pysähdellä erilaisissa maisemissa paitsi tankkaamaan nestettä kehoon, myös nauttimaan mm. tällaisesta kauniista kuvataiteiden palatsista (Palace of Fine Arts). San Franciscon arkkitehtuuri on kyllä aivan omaa luokkaansa, juuri se tekee mielestäni kaupungista mielenkiintoisen ja monipuolisen. Tämä palatsi taitaa kuitenkin olla rakennettu roomalaisen ja kreikkalaisen arkkitehtuurin mukaisesti 🙂

Päivän kohokohta oli ehdottomasti Golden Gate –sillan yli pyöräily kohti Sausalitoa. On se silta kyllä juuri niin upea kuin kuvitella saattoi. ”I biked The Golden Gate Bridge.”

Loppujen lopuksi kaupungista sai heti kättelyssä aika kokonaisvaltaisen kuvan, varmasti paljon paremman kuin mitä kävellen olisi ehtinyt taittaa. Pyörän selässä ehti myös hyvin suunnitella, mihin voisi vielä tulla rauhassa viettämään aikaa ilman kypärää.

”When in doubt, pedal it out”

San Francisco 4.8.2015

 

Idyllisen räiskyvä Reykjavik

Maailman pohjoisin pääkaupunki, aika hieno titteli itseasiassa. Ja onhan se pääkaupunki itsessäänkin aika kiva. Reykjavik ei ole kaupunkina suuri ja taittuu hyvin kävellen. Perjaatteessa hyvän kokonaiskuvan ja tärkeimmät paikat ehtii nähdä päivässä, mutta jos oikeen rauhaksilleen haluaa ottaa niin varaa kaksi päivää. Tuohon kahteen päivään ehtii ehkä sisällyttämään yhden jos toisenkin museokäynnin.

Tammikuun alussa Reykjavikissa oli vielä jouluvalot, mikä toi aika ihana tunnelman ja valaistuksen kaupunkiin. Muutoinkin paikan ihanat pikkutalot erivärisine seunustoineen olivat meikäläisen mieleen. Tunsi olonsa jotenkin turvalliseksi ja kotoisaksi.

Mokka oli kiva paikka. Suosittelen kuitenkin käymään hieman syrjäisemmässä Reykjavik Roastersissa, aivan ihana kaffela (en edes huomannut ottaa siitä kuvaa).

Kaupunkien isoimpien katujen Laugavegurin, Skólavörðustígurin, Bankastraetin ja Austurstaetin lisäksi kaupungissa kannattaa käydä tutustumassa mm. pienen Tjörnin lammen luona. Siellä oli aivan ihanan kuvauksellisia sorsia, tulivat oikein kameran eteen poseeraamaan. Niin, taisihan niillä olla jokin taka-ajatus, mutta tällä kertaa ei ollut valitettavasti tarjota ihastelun lisäksi muuta kuvauspalkkiota.

Reykjavik –visiitin aikana yövyimme kahdessa eri paikassa. Toinen oli Guesthouse nimeltä Our House (Kárastígur 12) ja yhden yön olimme Hostel 101:ssa. Erityisesti tämä Guesthouse oli melkoinen löytö, sillä paitsi mahtavan sijainnin (aivan pääkatujen kupeessa), siisteyden ja hauskan isännän lisäksi kodista löytyi SAUNA! Ja ihka oikea suomalainen sauna kuten isäntä esitteli. Parina iltana tuli hyödynnettyä suomalaista perinnettä islantilaisen oluen kera.

Räiskyvää Reykjavikista teki paitsi värikkäät talot ja ilotulitukset (kyllä, paukuttelu jatkui uudenkin vuoden jälkeen) myös jokseenkin voimakas ja kovaääninen tuuli. Erityisesti kaupungin tunnetuimman kirkon eli Hallgrímskirkjan tornissa vieraillessa tuuli tuntui ja kuului aika mukavasti.

Valitettavasti yksi Reykjavikin tunnetuista näköalapaikoista nimeltä Perlan eli ”helmi” oli suljettu rakennussyistä. Tämän siis huomasimme vasta käveltyämme paikan päälle keskustasta (n. 2km). Tuo kävely ei kuitenkaan haitannut laisinkaan, sillä näkipähän kaupunkia vähän keskusta-alueen ulkopuolelta. Ja tuli sieltä maamerkki Perlanin luota napattua pari kivaa kuvaa.

Islantilainen taide on yllättävää ja omituista. Tämä on selvästi bändi ilman soittimia?

Viimeisimpänä vinkkinä voin suositella Reykjavikin vanhaa satama-aluetta, ainakin hyvän sään aikaan. Meille sattui ihana aurinkoinen keli (kyllä, tammikuussa!) ja tuli napsittua peilikirkkaita muistoja kameralle. Satama-alueella on myös ilmeisen hyviä kalaravintoloita, meillä ei ollut vielä ruoka-aika, mutta kannattaa kuulemma maistella.

Kohtuullisen uusi (vuonna 2011 valmistunut) musiikkitalo Harpa.

Reykjavikissa on muuten juuri maaliskuussa vuosittainen Design Festival, tiedoksi nyt maaliskuussa Islantiin matkaaville.

Reykjavik on varmasti mieluisa kaupunki monellekin matkaajalle, kyllä se ainakin tällaisen iloisen ihastelijan sieluun upposi! Reyk – YEAH – vik!

”Up North is good for your soul”.