Pallontallaajat.net
Valikko
Selaa tagia

Eläimet

Safarin parhaat puolet?

Kuinka monta peppua mahtuu safarialbumiin? Reissulta palatessani ja kuvia katsoessani havahduin hauskaan faktaan. Takapuolia valokuvat täynnä. Kertovatko toistensa perään ilmestyvät peppukuvat heikoista kuvaustaidoistani vai yrittävätkö eläimet viestittää jotain. Sitä voidaan jäädä miettimään.

Melkein jokaisesta eläimestä olen saanut tallennettua tämän takamusosaston. Kuvakulma on siis ollut kohdillaan. Toisaalta, pari tämänkin postauksen kuvista kuuluu omien lemppareiden joukkoon, joten ehkä eläimet ovat taas tienneet enemmän.

Krugerin kansallispuiston safarielämys oli kyllä niin paljon enemmän kuin mitkään parhaimmatkaan kuvat onnistuvat viestittämään. Näiden vapaiden luontokappaleiden seuraaminen näkökulmasta huolimatta oli jotain sanoinkuvaamatonta. Huolettomasti leikkivät apinat, ruohikoissa nautiskelevat kissaeläimet ja vahvuutta uhkuvat sarvikuonot, mm. näiden hämmästely sai aikaan tunteita, joita en ole koskaan aikaisemmin kokenut. So no butt, no glory!

Jos et ole aikaisemmin eksynyt sivuilleni niin käy ihmeessä kurkkaamassa aiemmat postaukseni kyseisestä safarista. Saatat löytää myös eläinten kasvokuvia. Erinomaisen oppaan ansiosta sain kokemuksen lisäksi myös aivan mielettömiä taltioita. Opas kun tuntui jo eläinten ripsien asennosta tietävän, mihin suuntaan ne ovat seuraavaksi matkaamassa. Voi siis olla, että ilman opasta nämä tosiaan olisivat albumini ainoat otokset. Kuinka monella muulla on muistikortit täynnä toinen toistaan mallikkaampia peppuja?

Great Ocean Road on my mind

It’s Throwback Thursday. Ja nyt ei muuten olekaan minkään muutaman kuukauden takaisen tarinan esittely vaan hypätään oikeasti vuosien takaisiin tunnelmiin. Vietin Australiassa kolmisen kuukautta syksyllä 2012. Alkuun vietin aikaa Brisbanen lähettyvillä opiskeluihin liittyvän harjoittelun merkeissä ja sen jälkeen jäätiin kavereiden kanssa nautiskelemaan pelkästä reissaamisesta.

Tuosta syksystä voisi kirjoittaa vaikka mitenkä monta postausta, mutta jostain tuntemattomasta syystä mieleni heitti minut tänään erääseen roadtripiin. Great Ocean Road, tuo yksi maailman tunnetuimpiin kuuluva rannikkotie. Siitä kirjoitan tänään!

Olimme varanneet ajeluun kolme päivää ja se riitti aika tarkalleen meidän suunnitelmaan. Toki varmasti pidempäänkin reittiä voisi ajaa, sillä matkan varrella on vaikka minkälaista tekemistä ja nähtävää. Rannikkotie on n. 250km pitkä ja sisältää kauniita hiekkarantoja, massiivisia rantakallioita ja kalliomuodostumia, eläimiä sekä monenlaisia lomanviettokyliä ja –kaupunkeja.

Ensimmäisen ajopäivän kohokohta oli ehdottomasti vapaasti elävät koalat. Voi että niitä söpöläisiä. Olimme toki reissun aikana nähneet karvaturreja näillä suojelualueella (sanctuary), mutta onhan se täysin eri nähdä eläin sen omassa elinympäristössään. Ja näin vuosia reissun jälkeen enemmän näitä eettisiä kysymyksiä miettineenä hieman hävettää tunnustaa, miten aidosti tuolloin suojelualueella pystyin nauttimaan pehmeän koalakarhun syleilystä. Eipä tuokaan koala varmaan ihan vapaaehtoisesti olisi syliin tullut, jos olisi itse saanut päättää. Mutta…näitä vapaita koalia saatat löytää helpoimmin, kun ajat kohti Kennett Riveriä ja poikkeat tieltä mäkeä ylös Grey River Roadia pitkin kunnes tulet eukalyptusmetsikköön. Taianomaista, mutta niin luonnollista.

Ensimmäisen yön vietimme Apollo Bayssa. Kaupungissa pääsimme näkemään aika upean maiseman Marriners Lookoutilta. Ja nähtiinhän me myös seuraavana päivänä lisää koalia, ihanaa! Kannattaa ajaa teillä varoen, sillä mm. tämä koalakaksikko kuljeskeli ihan tien vierustalla.

Otwaynniemellä sijaitsee Australin vanhin majakka. Majakan luota aukeaa totuttuun tapaan aika mielettömät merimaisemat. Vaikka maisemat olivatkin upeat, paikka huokui aavemaisuutta. Vuonna 1978 eräs lentäjä oli vaihtanut kurssia majakan luona meren suuntaan ja hetken päästä lentäjästä ei kuulunut enää mitään. Viimeisessä yhteydenotossa lennonjohdon kanssa lentäjä oli kuvannut oudon lentokoneen lentävän hänen yläpuolellaan. Koneesta eikä lentäjästä löytynyt suurista etsinnöistä huolimatta enää mitään. Kaiken lisäksi paikalla sijaitsevasta talon murjusta huokui hiljainen yksinäisyys.

Varmasti reitin tunnetuin nähtävyys on tietysti 12 Apostolin näkymä. Aallot ovat kuluttaneet lohkareiden ympäriltä pehmeämmän kiviaineksen ja näin on luonto jälleen muokannut ihmisille ihmeteltävää. Seuraavan yömme vietimme Port Campbellissä, joka oli ihan mukava pieni kylä. Port Campbellin hostelli oli siisti ja rauhallinen, suositeltava majapaikka.

Sitten olikin aika suunnata auton nokka takaisin kohti Melbournea (palasimme takaisin sisämaata pitkin), mutta ennen sitä oli vielä katsastettava mm. London Bridge ja Grotton luolamaiset kivimuodostelmat.

Aika mielettömiä paikkoja vai mitä!? Olipas ihana kirjoittaa tämä postaus. Kirjoittamalla ainakin minä pääsen lähemmäksi niitä muistikuvia, jotka eivät aina ensimmäisenä tule mieleen, nytkin pääsin pitkästä aikaan kunnolla niihin yksityiskohtaisempiin tunnelmiin. Näitä piti tietysti hieman kaivaa muistin syövereistä, onhan reissusta jo tosiaan se reilut viisi vuotta! Ja terveisiä matkakumppaneille (ei kerrota, että huikean roadtripin jälkeen vietettiin yö Mäkkärin parkissa)!

Sekaisin pingviineistä

Yy kaa koo, yy kaa koo, pingviinit on täällä joo! Olen vain kerran aikaisemmin nähnyt pingviinejä niiden omassa elinympäristössään, tuolloin olin St. Kildan satamassa Melbournessa. Melbournessa pingut olivat kovin pieniä ja tulivat esille vasta iltahämärällä, pimeällä sai jo hieman tihrustella nähdäkseen. Toista se oli nyt Etelä-Afrikassa!

Nämä afrikanpingviinit sijaitsevat Boulder’s Beachilla Simon’s Townissa, joka sijaitsee hyvin lähellä Kapkaupunkia. Me yhdistimme pingviinien ihastelun päiväretkeemme, jonka toteutimme vuokra-autolla. Ennen pingviinejä olimme käyneet ihastelemassa Kapin niemimaan kärkeä. Pingviinien näkeminen kyllä väritti tuota päivää entisestään, mustavalkoisesta asustaan huolimatta.

Minut tuntevat tietävät suhtautumiseni pingviineihin. Rakastan niitä! Yksinkertaisesti siitä syystä, että niistä tulee vain aina niin hyvälle tuulelle. Kuten eräässä sanonnassakin todetaan, voiko kukaan katsoa pingviiniä ja tuntea vihaa?

Rannalle mennessä tulee maksaa reilun neljän euron pääsymaksu, joka menee osittain näiden onnellisten jalkaparien suojelemiseksi. Kuulin osan ihmisistä kyselevän virkailijalta, että onko pingviinien näkeminen varmasti taattua ja onhan se! Toisaalta, jos olet menossa esimerkiksi kymmenen vuoden päästä, voi tilanne olla valitettavasti toisin. Tämä kyseinen pingviinilaji on joutunut ekologisen loukun kouriin. Pääosin ilmastonmuutoksen ja liikakalastuksen vuoksi yhä useampi yksilö jää näkemään nälkää. Tämä tekee surulliseksi. Pingviinien vointi kun heijastuu suoraan myös meren hyvinvointiin ja näin ollaan kaaoksen ympyrä saatu suljettua.

Kuvien pingviinien kotipaikkakunta Simon’s Town vaikutti myös ihanan idylliseltä ja suosittelenkin varaamaan aikaa myös siellä oleskeluun. Me emme halunneet päivän aikana kiirehtiä mihinkään ja siksi pingviinien kanssa vietetyn ajan jälkeen olikin jo aika suunnata kohti Kapkaupungin keskustaa palauttamaan autoa. Muutaman henkäyksen ehti sataman alueella haukata, eikö olekin ihanan näköistä.

Jos olet siis Kapkaupunkiin päin suuntaamassa, älä jätä tätä mahdollisuutta välistä. Näitä fiksusti pukeutuneita yksilöitä seuratessa huomaat hymyileväsi taukoamatta. Itse saatoin jopa hieman vaappua kavereiden kanssa samaan rytmiin. Penguins can’t fly, I can’t fly, and therefor I think I’m a penguin.

Safarilla Krugerin kansallispuistossa

Safarireissumme kesti kokonaisuudessaan kolme päivää ja kaksi yötä. Lähtö oli aamulla Johannesburgista, josta Krugerin kansallispuiston portille (Skukuza) ajomatkaa kertyi viisi tuntia. Meillä kävi aivan uskomaton tuuri, sillä olimme kyseisen safarikerran ainoat. Opas autoineen ja taitoineen oli siis tuon kolmen päivän ajan vain meitä varten.

Kolmeen päivään sisältyi yhteensä neljä eri ajokertaa ja jokainen noista kerroista kesti noin 3-4h. Oli kyllä erittäin hyvä, että oli tuo opas mukana. Näin ensimmäistä kertaa safarilla olleena sai kuulla kaikenlaista mielenkiintoista eri eläimistä ja reissusta sai varmasti enemmän irti. Lisäksi oppaalla on koko ajan käytössään puhelin, josta hän pystyy seuraamaan mahdollisia tiedotuksia eläinten bongauspaikoista. Ja näitä tiedotuksia tulikin aina ajoittain jahdattua.

Safariajeluiden ja muiden kuljetusten lisäksi reissun hintaan kuului tietysti majoitus, mutta myös aamupalat ja päivälliset. Nämä maittavat ateriat (kuten eteläafrikkalaisen braai-illallisen) opas valmisti meille itse ja siinä sitten ruokailujen lomassa pystyi hyvin jatkamaan mielenkiintoisten tarinoiden kuuntelua ja kysymään kaikkea Krugerin ja taivaan väliltä.

Aamuisin herätykset olivat klo 4.45, jotta päästiin hyvissä ajoin bongailemaan eläimiä. Krugerin asukkaat kun ovat kuitenkin aktiivisimmillaan aamun viileämmillä tunneilla. Keskipäivän kuumuudessa valitsisin itsekin sen pensaan varjoisan piilopaikan.

Yritys, jolta safarin varasimme, oli nimeltään Wild Wings Safari. He tarjoavat kokemuksia seitsemässä eri Afrikan maassa ja jokaisessa kohteessa on erilaisia mahdollisuuksia. Itse olin kaikin puolin tyytyväinen saamaani palveluun sekä ennen reissua että reissun päällä, kokemus ylitti villeimmätkin odotukseni. Jos haluat päästä varsinaiseen safaritunnelmaan, lue aikaisempi blogipostaukseni tästä! Eläimellistä viikon alkua kaikille blogiystäville!

Suu auki Krugerin safarilla

Nouset safariauton kyytiin etkä oikein tiedä mitä odottaa. Sisimmässäsi hyppelet tasajalkaa, mutta et oikein uskalla toivoa liikoja. Voihan olla, että nämä kesäpäivät ovat liian kuumia eläimille ja kaikki piileskelevät tiheiden puiden ja pensaiden suojissa. Voi kumpa näkyisi edes elefantteja, seeproja tai kirahveja.

Auto lähtee liikkeelle ja kuuma ilma puhaltaa kasvoihin. Kehossa tuntuu pientä jännää kihelmöintiä, mikähän sieltä tulee vastaan ensimmäisenä. Juuri kun alat hieman siristää ympärillesi auto pysähtyy ja tuijotat suoraan norsulaumaan, joka on pysähtynyt tien viereen napsimaan eväitä puun juuresta. Lauman johtaja tärisyttelee puuta, jotta ruoka saadaan maahan ja näin kärsän kautta suuhun. Yksi laumaan kuulumaton fantti yrittää lyöttäytyä kesteihin, mutta saa nopeasti häädön. On se näköjään eläinmaailmassakin julmaa.

Kun vatsa on rauhassa mutusteltu täydeksi ja lauman isoin naaras päättää lähteä kävelemään, muut seuraavat perässä. Safariauto lähtee liikkeelle ja huomaat hymyileväsi, ainakin yksi iso otus on bongattu etkä ainakaan jää tyhjin käsin. Muutama sata metriä ja taas auto pysähtyy, puskasta kurkkaa upea sarvipää. Kyseessä on Kudu-antilooppi.

Erilaisia antilooppilajea Krugerissa on yli kymmenen ja niitä näkyy jatkuvasti. Toinen toistaan ihanampia sarvettomia ja sarvellisia kulkee safaripäivien mittaan teiden yli. Yksin ja yhdessä.

Opas saa tietoonsa, että leijonia loikoilee lähistöllä. Alat jo vähän nauraa mielessäsi, että mitenkä tämä nyt näin menee. Eihän tässä ehdi edellisiäkään ihmetellä loppuun. Ennen kuin näet yhtään kissaeläintä, huomaat noin kuusi muuta parkkeerattua autoa tien vieressä. Onhan täällä näköjään muitakin turisteja ja kaikki nähtävästi leijonaa ”metsästämässä”. Sitten se tunne, kun näet tuon ison harjan pilkottavan pitkän ruohon takaa.

On siellä näköjään naaraskin, ja kun naaras nousee ylös tapahtuu jotain ihmeellistä. Kyllä, nehän rupevat parittelemaan. Siinä sitten yhtäkkiä seuraatkin suuren yleisön kanssa tätä intiimiä hetkeä…ja toista…ja kolmatta. Kun leijonat parittelevat, ne parittelevat koko päivän. Yksi sessio ei kestä kovin kauaa, mutta niitä toteutetaan vähintään puolen tunnin välein. Siis aivan uskomatonta. Hauskinta tässä esityksessä on se, että jokaisen parittelukerran päätteeksi naaras jatkaa lepäilyä kuin mitään ei olisi tapahtunatkaan ja uros nostaa katseen yleisöön tyytyväisen ja kuvauksellisen näköisenä.

Voihan tätä maailmaa. Tunnet tyytyväisyyttä siitä, että on olemassa näitä upeita eläimiä, jotka saavat vielä elää villeinä ja vapaina. Tämän ajatuksen siivittämänä tuntuu vielä ihmeellisemmältä havahtua yhtäkkiä sarvikuonon olemassa oloon. Ensimmäinen sarvikuonohavainto näkyy kauempana, mutta ei mene kauaa, kun yhtäkkiä niitä onkin kolme, aivan tien tuntumassa. On ne valtavia sarvineen päivineen. Seuraat olentojen huoletonta touhua ja samalla hieman harmissaan kuuntelet oppaan surullista tarinaa salametsästyksestä. Sarvikuonoja on jo nyt harvinaista nähdä. ”Kuinka monta yksilöä mahtaakaan olla jäljellä kymmenen vuoden päästä”, pohtii opas vakavana.

Näiden valtavan upeiden ja isojen yksilöiden lisäksi Krugerista löytyy toki myös pienempää seuraa. Aina siivekkäistä matelijoihin. Näitä matosia näkee kuitenkin Krugerissa harvoin, ne osaavat onneksi loistaa hyvillä piilopaikoillaan.

Safaripäivien edetessä et enää kanna huolta eläinten näkemisestä. Toki ajoittain auto kulkeutuu pidemmänkin matkan ilman keskeytyksiä, mutta sitä palkitsevammalta tuo seuraava pysähdys tuntuu. Ihanaa, kun ei ole sataprosenttista karttaa siitä, missä esimerkiksi nämä ihanat seeprat ja kirahvit sijaitsevat.

Oppaan avulla kuulet vinkkejä muiden tirkistelijöiden havainnoista ja tällöin pistetään kööriin hieman vauhtia. Kuulinko oikein, että nyt ajetaan kohti villikoiria?! Eihän niidenkään näkeminen ole todellakaan itsestäänselvyys. Opas käy Krugerissa vuoden aikana lähes viikottain ja mukaan on mahtunut vuosia, jolloin havaintoja on tehty vain pari. Muutaman ”ei voi olla totta” päästät suustasi, kun saavut lepäävän villikoiralauman luokse.

Jokainen vastaantuleva yksilö on aina yllätys ja juuri tämä tunne on niin mieletön. Ja vaikka safariajoja on useampia, on jokainen niistä omalla tavallaan uusi, erilainen ja ihmeellinen.

Viimeisellä safariajolla etsit tietoisesti sitä nopeasti juoksevaa pilkullista kissaa, nimittäin gebardia. Gebardi pysyy piilossaan ja tunnet lievää huojennusta, ei ne eläimet täällä puistossa onneksi ihan tarjottimella olekaan. Toisaalta, seuraavaksi auto pysähtyy ja olet jälleen melkein kosketusetäisyydellä tuosta yhdestä eläinkunnan kuninkaasta.

Ja kyllähän sitä sitten yksi pilkullinenkin kissaeläin pääsee lopulta kameralle, kyseessä on leopardi. Siinä se ihmettelee rauhassa omituisia linssin kanssa töllöttäviä yksilöitä kunnes saa tarpeekseen ja jatkaa matkaa.

Pakkailet kimpsuja ja kampsuja reppuun ja toistat itsellesi ja matkakumppaneillesi ehkä noin sadatta tuhannetta kertaa, miten mielettömät päivät ovatkaan takana päin. Olet nähnyt kolmen päivän aikana 25 erilaista nisäkästä ja useita kymmeniä upeita lintuja. Merkkaat Krugerin kansallispuiston checklist –listaan nähdyt eläimet ja pohdit, koskahan tulee se hetki, jolloin pääset seuraavaksi kohtaamaan näitä mielettömiä villejä. Poistuessasi puistosta mielesi tekee piruetteja, eläimet kuitenkin jatkavat elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Se tässä juuri niin ihanaa onkin.

 

Tölttiä sen olla pitää!

Sehän on hiihtolomakausi menossa ja kaikenlaiset ulkoilma-aktiviteetit kiinnostavat monia. Siksi ajattelinkin kirjoittaa nyt vähän kokemusta erilaisesta aktiviteettimahdollisuudesta vaikka sitten sen hiihtämisen sijaan, tässä lajissa kun ei niin lumen määrällä ole väliä…Islanninhevoset kulkevat säällä kuin säällä!

Itsellä viimeisin issikkakokemus on tietysti tammikuun Islannin reissulta. Tämä oli mulla aivan must do –listan kärkipäässä. Itse olen siis jonkin verran ratsastanut ja myös yhdelle issikkareissulle eksynyt aikaisemmin koto-Suomessa. Kotimaan retken taitoin kesäaikaan ja nyt tämän Islannin talsimisen oikeastaan aika monien kelien saattelemana.

Retken (Laxnes Horse Farm) järjestelyyn kuului pick up omasta majapaikasta ja olipa heti kättelyssä hyvä fiilis, kun vastaanottajasta välittyi aito islantilainen tunnelma vanhoine Lopapeysa-villapaitoineen ja tallihajuineen, en malttanut odottaa heppoja! Muutama muu autoon tulija ei pitänyt hajusta ja kuski varmisti pilke silmäkulmassa etteivät vierailijat odottaneet retkeä ruusupuutarhaan, mahtavaa! Anyhow, ajomatka tallille keskusta kesti n. 20min. Paljon ei vielä tässä matkalla nähty, sillä aurinko ei ollut vielä jaksanut nousta.

Jos muistan oikein niin kyseisellä farmilla on liki 100 issikkaa, aikamoinen määrä. Mutta kyllähän niitä pitää ollakin, kun turisteja lappaa päivittäin pilvin pimein. On ne kyllä niin suloisia, kun ovat niin pieniä.

Tässä teen tuttavuutta Prinsessa nimisen kumppanini kanssa. Itsellä olo vähän vähemmän prinsessamainen avaruuspukuineen päivineen.

Varsinainen vaellus kesti n. puolitoista tuntia ja kuten jo mainitsinkin niin sää muuttui matkan edetessä (thank god for avaruuspuku!). Onneksi vasta lopussa tuli tuo poikittainen lumikuuro, sillä mulla oli yhdessä puron ylityksessä uponnut jalka veteen hevoseni kompastuessa kivikkoiseen pohjaan. Ei auttanut goretex-kengät, kun jalka upposi sen verran syvälle. Vähän oli kylmähkö tunne oikeassa jalassa, mutta enemmän mua säälitti pikku Prinsessan lievä ontuminen loppureissusta.

Rauhallinen käynti, satunnainen töltti (issikan askelluslaji), purojen ylitykset, vuorten ihastelu, auringonpilke, jalan kastuminen, rankka lumisade ja hevosen kanssa jutustelu…mm. näistä oli mun issikkavaellus tehty. Kiinnostaisiko lähteä kokeilemaan? Suomen Islanninhevosyhdistys ry:n sivuilta löydät tarkempaa tietoa kotimaan mahdollisuuksista. Ja hei, näitä lullukoita ei todellakaan tarvitse pelätä!

Oletko sinä ollut issikkavaelluksella Islannissa tai muualla? Mielelläni kuulisin myös teidän tarinoita näiden kilttien otusten parissa!

”Some friends have to walk on four legs just so they can carry around such big hearts”.