Pallontallaajat.net
Valikko
Selaa tagia

Roadtrip

Pacific Coast Highway

Ystäväni lähti tällä viikolla kohti Kaliforniaa mielessään roadtrip ympäriämpäri Länsi-Jenkkilää. Tästähän tuli mieleen omat cruisailut parin vuoden takaa, itse asiassa samaisen kaverin kanssa. Toteutettiin tuolloin kolmen päivän mutkittelu pitkin tunnettua Highway ykköstä, lets hit back on that road.

Valmisteluja oli jo tehty kotipuolesta. Auto ja parin yön majoitukset olimme varanneet etukäteen hyvissä ajoin, pysähdyksiä sitten toteutimme vähän tilanteen mukaan. Välillä pysähdyttiin paitsi ihailemaan reittiä, myös ihan vaan hengittämään. Jyrkemmissä nousuissa syke taisi kuskeilla nousta tehokkaammin kuin alla olevalla pikkuruisella Yariksella. Pienellä pep talkilla selvisimme kuitenkin auton kanssa tilanteesta kuin tilanteesta.

Pyrimme lähtemään San Franciscosta hyvissä ajoin, mutta etukäteen varaamamme navigaattori ei ollutkaan paikan päällä ja jouduimme metsästämään itsellemme uuden. No, pitkän metsästyksen jälkeen kepsi ei joka tapauksessa lähtenyt heti syttymään ja siispä suunnistimme suurkaupungista ulos manuaalisesti. Ja kyllä sieltä kartan avulla ulos selvittiin, oli se nostalgista!

Ensimmäinen kunnon pysähdyspaikkamme oli Feltonissa (lähellä Santa Cruzia) Redwoodin kansallispuistossa, jossa kasvaa mahtavia Punapuita. Kyseinen puu voi kasvaa yli 100 metriseksi ja elää jopa yli 2000 vuotta. Kyseisiä jättiläisiä tuijottaessa tunsi itsensä taas harvinaisen pieneksi olennoksi, rakastan sitä fiilistä!

Puunhalausta olisi voinut jatkaa vielä pitkään, mutta matka jatkui Santa Cruziin. Varmasti Santa Cruzin tunnetuin paikka on Beach Boardwalk, joka sisältää kuuman hiekan ja lämpimän veden lisäksi muutamia huvipuistolaitteita, ravintoloita ja esiintyjiä. Monterey Bayn alueella (jossa siis Santa Cruzkin sijaitsee) on ilmeisesti erittäin todennäköistä havaita valkohaita, joten rannat ovat yllättävän usein suljettuja. Ei muuta kun surffaamaan!

Salinas, ensimmäinen majapaikkamme. Olimme siis jo kotipuolessa löytäneet sieltä erittäin edulliseen hintaan motellimajoituksen. Sanotaan vaikka niin, että huoneesta seuraavana aamuna lähtiessämme, huokasimme hieman helpotuksesta. Olo ei ollut ehkä maailman kaikkeuden turvallisin, mutta kyllä se tarvittava uni tuli tankattua.

Aamupäivän etappina toimi ihana Montereyn satamakaupunki. Meri on vaan niin mun juttu, varsinkin kun sieltä pilkottaa useita suloisia hylkeen kupoleita. Tunnelma satamakaupungissa oli muutoinkin ihanan rento ja ihmiset hymyilivät toisilleen, se kertoo aina jotain.

17 – Mile Drive & Pebble Beach. Tuo maisemareitti oli koruttomalla tavalla kaunis. Teitä reunustivat kummituksia muistuttavat puut ja valaistuskin muuttui kuin tilauksesta harmaaksi. Mystistä tunnelmaa sävytti tuo ehkä koko reitin tunnetuin yksinäisyyden symbooli, The Lone Cypress. Toisaalta, kuinka yksinäiseksi sitä voi itseään tuntea kaiken aikaa häärivien kuvaajien ympäröimänä.

Yksi ehdoton lemppari ykköstien varrelta oli 1932 rakennettu Bixby Bridge. Upea ilmestys ja ihanat silmiä hivelevät ympäristöt. Ajaminen sillan poikki oli aika jännittävää, kun oli nähnyt mitä rungon alla sijaitsee, pelkkää tyhjää. Aah nuo adrenaliinin tuomat kylmät väreet.

Ei muuten ollut ihan jokainen tienvarsikuppila auki, joten eväitä kannattaa pakata mukaan. Monessa paikassa varsinaista ruokaa alettiin tarjoilla vasta klo 17 maissa. Aika usein se nälkä pääsi kuitenkin unohtumaan, Big Surin rauhallinen maisemareitti piti siitä hyvää huolta.

Toisen ajopäivän päätti hulvattoman laiskat elefanttihylkeet, jotka köllöttivät rantahiekalla elämänsä kyllyydestä. Oli ne kyllä aika vekkuleita, heittelivät hiekkaa huolettomasti itsensä ja toistensa päälle. Näitä molluskoita ihmetellessä elämä tuntui aika rennolta ja vähemmän järkevältä.

Toisen motelliyömme nukuimme Santa Mariassa, josta vähemmän skeptisten yöunien jälkeen starttasimme kohti tripin viimeistä osuutta. Solvangista kirjoittelinkin jo blogissa aiemmin, joten ei muuta kun klikkaamaan ja lukemaan tuon tanskalaistyylisen kylän tunnelmista.

Meidän Pacific Coast Highway päättyi tällä kertaa Santa Monicaan, johon pysäköimme illemmalla. Matkan varrella ihastelimme kuitenkin vielä Santa Barbaran ja Malibun kaupunkeja. Santa Barbarasta huokui selvä lomanviettotunnelma. Malibussa ”aito” kalifornialainen vivahde tuntui iholla.

Tässähän tämä Highway-seikkailu lyhykäisyydessään. Kolme päivää riitti hyvin näihin pysähdyksiin eikä ruuhka iskenyt eteen kuin vasta Santa Monicassa. Varaa mukaan kuitenkin kilo kärsivällisyyttä ja ripaus rohkeutta. Ja ennen kaikkea muista, ”click it or ticket” 🙂

Roadtrip Etelä-Islannissa – osa 2

Sateinen keli ja harmaus on palannut Turkuun. Melkein tekisi mieli tarjota jotain aurinkoista luettavaa, mutta kyllä mä meinaan tykittää vielä Islannin tarinoilla, ja niitähän mulla riittää. Ja ehkä tällaisten hämärien Islannin kertomusten siivittävänä voi löytää jotain positiivista myös utuisista keleistä…ehkä.

Jökulsárlón. Tuo yksi koko reissun odotetuimmista paikoista. Jökulsárlón eli jääjärvi tuli eteemme ehkä jopa hieman yllättäen. Jos totta puhutaan niin ensi alkuun emme ajatelleet olevamme juuri kyseisellä järvellä, se vaikutti niin paljon kuviteltua pienemmältä. Kuitenkin jonkin aikaa järven reunaa kulkiessa ja paikkoja vaihdellessa tuli ilmi, että eihän tässä nyt tosiaan ihan pienestä järvestä ollut kyse. Täytti kyllä loppujen lopuksi kaikki odotukset, vaikka hylkeitä ei nyt järvestä pongattukaan. Kesällä voisi mennä tonne suppailee 🙂

Tuolla ei muuten ollut minkäänlaista tuulensuojaa, joten suosittelen laittamaan tukevan hatun päähän. Ainakin yksi turisti näkyi juoksevan kovasti hattunsa perässä.

Jökulsárlón oli Etelä-Islannin kiekkamme itäisin paikka ja tämän jälkeen lähdimme siis ajelemaan takaisin kohti Reykjavikia, samaa ykköstietä. Olimme kuitenkin matkan varrella jättäneet tarkoituksella nähtävyyksiä käymättä, sillä näin takastulomatkaankin sisältyi uutta ja ihmeellistä.

Etappi nimeltä Fjaðrárgljúfur oli kyllä ehdottomasti suositeltava paikka käydä. Fjaðrárgljúfur canyon ei ole aivan ykköstien varrella ja ehkä tästä johtuen turisteja ei juuri näkynyt. En kyllä muutenkaan nähnyt turistilehtisten mainostavan tätä paikkaa, ihme kyllä. Canyon ei ollut kuitenkaan vaikean matkan tai f-teiden päässä. Voi kumpa kuvissa näkyisi tuo alueen suuruus, me vietimme paikalla reilun tunnin verran haukkaillen happirikasta islantilaista ilmaa.

Yksi Etelä-Islannin monista kohokohdista oli ehdottomasti unohdettu Seljavallalaug, tuo yksi Islannin vanhimmista ulkoilma-altaista. Autolla ei pääse aivan altaan luokse vaan loppumatka täytyy taittaa kävellen. Pelkästään jo tuo kävely paikan päälle vuorten keskellä oli aika mahtavaa.

Joen vartta seuraamalla pääsi suhteellisen helposti (yksi puron ylitys vaaditaan) perille ja olipa ihana huomata, ettei paikalla ollut meidän lisäksi ketään muuta. Saimme siis nauttia maiseman kauneudesta aivan omassa rauhassa. Biksujen vaihdonkin hoidimme ihan altaan vierellä, sillä pukuhuoneet eivät kosteudellaan ja likaisuudellaan houkutellut, tuota paikkaa kun ei varsinaisesti hoideta kuin ilmeisesti vapaaehtoisvoimin kerran vuodessa.

Vasta kun olimme jo pukeutuneet ja valmistautumassa auton luokse palaamiseen, näimme jonkun tulevan altaalle. Ja takaisin päin kävellessä vastaan tuli noin kymmenkunta turistia. Siis mikä uskomaton tuuri, että saimme nauttia tuosta syrjäisestä mahtavuudesta aivan omassa rauhassa. Uiminenkin tuntui pitkästä aikaa jokseenkin omaperäiseltä.

Kuten edellisessä postauksessa kerroinkin, aijoimme pysähtyä Seljalandsfossin vesiputouksella uudelleen tällä takastulomatkalla. Nyt sää oli huomattavasti kirkkaampi ja putouksen takaa avautui aika kaunis, postikorttimainen maisema.

Seljalandsfossin lähettyvillä (kävelymatkan päässä) on vähemmän tunnettu salainen putous nimeltä Gljúfrabúi. Putouksen olisi nähnyt ilmeisesti myös ylhäältä, jos olisi uskaltanut kiivetä aika vaarallisenkin oloista kallioseinämää pitkin. Lähdimme kokeilemaan kipuamista, mutta nyt iski jonkinlainen suojeluvaisto ja päätimme unohtaa tämän, oli meinaa aikaa märkää ja liukastumisvaara suuri. Luulempa, että putous oli kuitenkin taianomaisempi alhaalta käsin, sillä sen luokse pääsi vain kallion raosta kivien päällä taiteillen. Oi mikä salaisuus sieltä sitten paljastuikaan!

Roadtripin aikana tuli koettua monenlaista islantilaista säätä. Tuli vettä ja räntää, lunta ja rakeita, mutta myös aurinkoa ja sinistä taivasta. Ja jostain kumman syystä kelit olivat aina pysähdyspaikoilla enemmän kuin siedettävät. Tällä etelän kierroksella rakastuin Islantiin ja sen luontoon, seuraavalla kerralla sitten koko saaren kierto!

”Nature always wears the colors of the spirit.” – Ralph Waldo Emerson

Roadtrip Etelä-Islannissa – osa 1

Mikä olisikaan parempi maa aloittaa tämä matkablogi kuin tuo aah, niin ihana Islanti! Sillähän tämä koko vuosi pyörähti käyntiin. Alkuvuodesta oli hyvin aikaa lähteä reissuun ja työkaverin kysyessä matkaseuraa ei kauan tarvinnut miettiä. Vihdoin pääsisin kokemaan tuon jokseenkin salaperäisen ja vulkaanisen saarivaltion.

Kokonaisuudessaan reissu kesti viikon verran. Roadtripille oli päästävä, mutta emme halunneet kiirehtiä koko saarta läpi, varsinkin kun kyseessä oli talvinen Islanti säävaroineen päivineen. Pitkän harkinnan jälkeen kompassin nuoli kääntyi Etelä-Islantiin, jossa vietimme vuokra-auton kanssa kolme päivää. Tuo oli juuri sopiva aika, ei ollut kiirettä edetä ja saatiin rauhassa nauttia kaikesta näkemästä. Talvella kun kuitenkin myös tuo pimeä aika rajoittaa päivää, kesällä varmasti pienempikin aika riittäisi.

Läksimme Reykjavikista aamutuimaan ja ensimmäiseksi pysähdyspaikaksi oli valikoitunut Seljalandsfoss –vesiputous, joka on ehdottomasti yksi Islannin tunnetuimmista putouksista. Ilma oli hieman utuinen eikä oikein hyviä kuviakaan saatu napattua, joten päätimme jatkaa matkaa. Ajattelimme pysähtyä Seljalandsfossilla takastulomatkalla uudestaan toivoen sään suosivan paremmin, olihan tämän kyseisen putoksen taakse myös päästävä kurkistamaan. Suunnitelmamme toteutui ja Seljalandsfossista tulossa parempia kuvia seuraavassa postauksessa.

Vesiputouksiahan Islannissa riittää ja heti seuraava oli melkein kivenheiton päässä. Skógafoss putouksella ollessa ilmakin ehti jo hieman kirkastua ja ai että mitä maisemia. Skógafossia pääsee ihastelemaan myös ylhäältä käsin, sillä putouksen laidalla kulkee portaat näköalatasanteelle. Kipuaminen kannattaa! Kun lähdimme nousemaan portaita ei varsinaista tasannetta näkynyt, sillä usva oli sen verran alhaalla. Kun pääsimme takaisin alas, näkyi tasannekin jo, näin se keli muuttuu nopeasti.

Upeiden putouspällistelyiden jälkeen suuntasimme Islannin eteläisimpään kaupunkiin nimeltä Vík. Aurinko ei etelässä näyttäytynyt, mutta se ei kyllä haitannut. Nimittäin tunnelma koko pienessä kaupungissa oli jokseenkin mystinen ja sää sopi fiilikseen. Myös kaupungin mustahiekkainen ranta oli aivan upea näky ja melkein olisi voinut kuvitella itsensä keskelle jotain synkkää ja rosoista viikinkiaikaa. Kun mun mielikuvitus pääsee valloilleen…

Víkistä tulevaan majapaikkaan oli matkaa hieman vajaa 70km, joten Víkissä syödyn lounaan jälkeen (oli muuten hyvää lammaskeittoa) oli aika jatkaa matkaa. Majapaikkamme sijaitsi kaupunkissa nimeltä Kirkjubæjarklaustur (erittäin helppo lausua nopeasti). Olimme lukeneet, että tällä välillä ei olisi yhtään mitään. No perjaatteessa ei siis mitään huoltsikoita, ravintoloita, kauppoja jne. ollutkaan, mutta kyllähän tuota luontoa mielellään katselee.

Ensimmäinen ajopäivä oli siis onnistunut. Jos tässä vaiheessa olisi tiennyt, että myös tulevat kaksi päivää sujuvat mutkattomasti mm. säiden suhteen, niin olisi voinut olla jo aivan levollisin mielin.

”I take to the open road, healthy, free, the world before me” – Walt Whitman